Miksi puhuisin mieluummin shaktaamisesta kuin joogaamisesta?
Shaktaopettajien kesken pohdimme toisinaan puoliksi leikillämme, puoliksi tosissamme, pitäisikö meidän luopua kokonaan sanasta jooga.
Sen ympärille on vuosikymmenten aikana kertynyt niin paljon mielikuvia, että joskus tuntuu, ettei sana enää kerro kovin hyvin siitä, mitä oikeastaan teemme.
Kun nykyään puhutaan joogasta, monelle tulee mieleen notkea, nuori ja hoikka ihminen tekemässä näyttäviä asentoja kauniissa ympäristössä. Joogaan yhdistetään terveellinen elämäntapa, tietynlainen estetiikka ja joskus jopa ajatus siitä, että pitäisi olla valmiiksi hyvinvoiva tai hyväkuntoinen voidakseen aloittaa harjoituksen. Nämä mielikuvat eivät ole syntyneet tyhjästä.
Valtaosa nykyään tunnetuista joogamuodoista on itse asiassa melko nuoria. 1900-luvun alkupuolella Intiassa alettiin yhdistellä vanhoja joogaperinteitä, voimistelua, kamppailulajeja ja länsimaisia liikuntaihanteita. Tämän kehityksen seurauksena syntyi moderni asanakeskeinen jooga, josta myöhemmin kehittyivät monet nykyiset joogasuuntaukset. Vaikka niiden juuret ovat joogaperinteessä, niiden painopiste on usein fyysisessä harjoittelussa.
Meilläkin tehdään kehollisia harjoituksia. Muinaiset joogit ymmärsivät hyvin, että kehon kautta voidaan vaikuttaa mieleen, tunteisiin ja koko ihmisen kokemukseen elämästä. Kehon hoitaminen ei kuitenkaan ollut heille itse tarkoitus, vaan väline johonkin paljon suurempaan.
Siksi me emme ole erityisen kiinnostuneita huikeista fyysisistä suorituksista. Emme mittaa edistymistä sillä, kuinka syvälle joku pääsee taivutuksessa tai kuinka vaativan asanan hän hallitsee. Emme tavoittele täydellisiä asentoja tai loputonta suorituskyvyn kasvattamista. Toki harjoituksemme kehittävät kehon terveyttä, mutta se on enemmän sivutuote kuin lopullinen päämäärä.
Meillä mestari ei ole se, joka venyy pisimmälle. Mestari on se, joka osaa kuunnella itseään. Se, joka löytää juuri itselleen sopivan määrän tekemistä. Se, joka uskaltaa hellittää silloin kun on aika hellittää ja haastaa itseään silloin kun siihen on hyvä hetki. Se, joka kykenee harjoittelemaan nautiskellen.
Tämä saattaa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta monelle nykyihmiselle se on yllättävän vaikeaa. Olemme oppineet suorittamaan lähes kaikkea elämässämme. Siksi myös joogamatolle tullaan helposti samalla asenteella: enemmän, pidemmälle, paremmin.
Shaktajoogassa harjoittelemme jotakin muuta. Harjoittelemme palaamaan itsemme puolelle.
Nykyaikainen käsitys joogasta jättää usein huomiotta myös harjoituksen kokonaisvaltaisuuden. Jooga näyttäytyy helposti tuntina, joka alkaa ja loppuu joogasalin ovella. Shaktajoogassa varsinainen harjoitus alkaa usein vasta sen jälkeen. Kun harjoittelet säännöllisesti ja tutustut opetuksiin syvemmin kursseilla, retriiteillä tai omassa arjessasi, huomaat vähitellen muutoksia myös joogamaton ulkopuolella.
Läsnäolo lisääntyy. Oma toiminta alkaa tuntua tietoisemmalta. Reaktiot eivät enää vie mukanaan aivan samalla tavalla. Joku huomaa rohkaistuvansa kokeilemaan asioita, joita on pitkään vältellyt. Toinen huomaa ensimmäistä kertaa elämässään hidastavansa tahtia ilman syyllisyyttä. Kolmas alkaa tunnistaa, milloin jokin asia todella tukee omaa hyvinvointia ja milloin ei.
Hiljalleen jokaisesta valinnasta tulee harjoitus.
Miten syön?
Miten lepään?
Miten puhun toisille ihmisille?
Miten kohtelen itseäni?
Tasapaino ei enää ole jotakin, jota tavoitellaan kerran viikossa joogamatolla. Siitä tulee tapa kohdata elämä. Ehkä juuri siksi tekisi joskus mieli puhua shaktaamisesta joogaamisen sijaan.
Sillä kyse ei ole vain joogasta sellaisena kuin se nykyään ymmärretään. Kyse on tavasta olla maailmassa. Tavasta kuunnella itseä, löytää tasapainoa ja rakentaa vähitellen syvempää yhteyttä omaan elämään.
Ja sitä voi harjoitella missä tahansa – myös silloin, kun ei ole joogamattoa näkyvissä.
